El día inolvidable

...oli viime viikon perjantai 20.3.2009. Oleskelulupa-asia tuli viimein hoidettua, mutta sen eteen piti kyllä kärsiä aikalailla. Torstaina Taru (myös täällä opiskelemassa) soitti minulle, että oli samaisena aamuna jäänyt ilman jonotusnumeroa, vaikka oli mennyt Migraciónes:iin klo 6 aamulla (2h ennen sen avautumista). Tämän vuoksi päätimme mennä jonottamaan numeroa perjantai-aamuyöllä klo 3.30. Kun saavuin paikalle Taru ja ystävänsä Alan istuivatkin jo kadulla, kuten sadat muutkin. Emme olleet lähelläkään ovea.. Noin kymmenen aikaan aamupäivällä pääsimme sisään ja puoli kuuden aikaan illalla tiskille luovuttamaan dokumentit. Kadulla torakoiden ihmeteltävänä vietetyn unettoman yön jälkeen mielenterveys alkoi horjahdella. Olin todella hermostunut viimeiset kymmenen numeroa ennen omaani. Oli raskasta nähdä kaikki ne äidit, pienet lapset ja vanhat ihmiset kadulla nukkumassa ja odottamassa. On vaikea ymmärtää, että tässä maassa tämä on täysin normaali tapa hoitaa asioita. Onneksi tätä ei tarvinnut kokea yksin, kiitos Taru :)

Sitten mukavampiin asioihin, eli tällä viikolla olen lopultakin aloittanut opinnot FADUssa! Viime viikolla oli vaihto-opiskelijoiden infotilaisuus, jossa ei juuri infoa jaettu, mutta ainakin sain varmistuksen, että olen todellakin ainoa suomalainen ja pohjoiseurooppalainen laitoksella, jipii :D Vaihtareita oli noin viitisenkymmentä, joista suurin osa Etelä-Amerikasta, aika monta ranskalaista (heitä on täällä tuhottomasti!) ja pari saksalaista ja yksi suomalainen (=minä). Työläin kurssini on nimeltään Proyecto urbano, jossa suunnittelemme Campana nimistä 100 000 asukkaan kaupunkia noin 80 km Buenos Airesista pohjoiseen. Projekti vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Työskentelentelytavat ovat hieman erilaiset, kuin Suomessa. Professoreita laitoksella on kymmeniä. Yhdellä kurssilla voi olla satoja opiskelijoita, jotka kaikki suunnittelevat samaa kaupunkia, mutta eri näkökulmasta vuosikurssista ja opintojen vaiheesta riippuen. Ensimmäisien vuosikurssien opiskelijoilla tehtävät liittyvät asuntosuunnitteluun, kolmannen ja neljännen vuosikurssin opiskelijoilla julkisiin rakennuksiin ja viimeisellä kaupunki-suunnitteluun (jossa olen itse). Omassa ryhmässäni, jota vetää prof. Gómez noin 5 avustajansa kanssa, on parisenkymmentä opiskelijaa. Ryhmätyöt tehdään neljän hengen ryhmissä. Työtilat ovat aika karuja ja yliopistolla saa edelleen polttaa sisällä, vaikka se on muissa valtion julkisissa tiloissa kiellettyä. Luokkahuoneen, jos niitä nyt niiksi voi sanoa, ovat tyhjiä, betonilattiaisia tiloja (hyvät näköalat joelle!), joissa on pari pöytää hujan hajan ja muutamia tuoleja. Luentosaleissa on tällä hetkellä lämmintä 45 astetta, mutta luulen, että asia muuttuu talvella, sillä lämmityksiä ei ole..

Myös akateemisella vartilla on täällä oma merkityksensä. Kun aikataulussa lukee, että harjoitukset alkavat 8.30 ja olet paikalla 8.45, saat odotella ylhäisessä yksinäisyydessä ainakin tunnin, valehtelematta. Kukaan professoreista ei tällä viikolla ole vaivautunut paikalle aamulla ennen kymmentä tai iltapäivällä vähemmän, kuin tunnin myöhässä. Raivostuttavaa odottelua ja ajan hukkaa, sanon minä ! (vaikka olen onneksi itsekin myöhästynyt joka aamu puoli tuntia ruuhkien takia) Toinen totuttelemista vaativa asia on se, että viimeiset luennot loppuvat klo 23 illalla! Huoh, vielä on opittavaa tästä kulttuurista.. Muut kurssit, joita olen ajatellut aloittaa, ovat Historia urbana de Buenos Aires ja 3d Studia Max - tietokoneavusteinen suunnittelu. Luulen, että siinä on ihan riittämiin tälle lukukaudelle.

Arkipäivää parte 1

Elämäni aikana olen nyt viettänyt lähes 8 kuukautta tässä maassa ja huomaan, että eräät aiemmin oudoilta tuntuvat asiat ovat muuttuneet normaaleiksi ja arkipäiväisiksi. Oikeastaan eron alkuaikoihin huomaan parhaiten, kun näen turisteja (itse en enää laske kuuluvani heihin) tuskailemassa näiden asioiden kanssa. Ensimmäiseksi ajattelin kertoa bussilla liikkumisesta tässä kaupungissa, asiahan on ollut pinnalla jo aiemmissa blogauksissani. 

Päivittäin teen vähintään 3-5 bussimatkaa ja kuten olen jo kertonut, se on aiheuttanut jonkin verran päänvaivaa jokapäiväiseen elämääni täällä. Bussilla kulkeminen ei aina ole helppoa. Vaikka olen myöntänyt huonon orientoitumiskykyni, on myös joitain muita tekijöitä, jotka vaikeuttavat niillä kulkemista. Yksi niistä on se, että noin pikaisesti laskettuna tässä kaupungissa on 750 eri bussilinjaa, joilla suurimmalla osalla on 2-4 vaihtelevia reittejä kulkevia linjoja. Kun siis tiedän, minkä numeron otan ja mihin suuntaan, täytyy minun vielä tarkistaa, mikä numero tai kirjain on oikea, sillä muuten voin päätyä aivan jonnekin muualle, mihin oli tarkoitus. 

Meillä on kyllä käytössä Guia eli kaupungin kartalla varustettu bussiopas. Siinä jokainen kaupunginosa on ruudutettu ja jokaiselle ruudulle on sijoitettu helposti löydettävästi kaikki bussinumerot, jotka siinä ruudussa kulkevat. Pysäkkien paikkoja tai alanumeroita ei kuitenkaan ole merkitty. Aikatauluja ei ole olemassakaan. Tiedän siis noin 10x10 korttelin kokoisen alueen, jonka sisällä haluamani linja kulkee, mutta milloin, mistä ja mikä linja, se onkin jo hankalammin selvitettävä asia. Bussit kulkevat käytännössä katsoen aina, yöllä ja viikonloppuna vähemmän, kuin viikolla ja päivällä. Kukaan tässä kaupungissa ei kuitenkaan tiedä, kuinka usein tunnissa tai mihin aikaan tietty linja ohittaa pysäkin, tai jos tietää, tutustun mieluusti kyseiseen henkilöön.

Onneksi olen pikkuhiljaa tottunut bussien etsimiseen ja tunnen jo aika monta linjaa, jota tarvitsen päivittäin. Tämä ei kuitenkaan ole vakavin ongelmani bussilla liikkumisessa Buenos Airesissa: vaikeinta on maksaa nämä bussimatkat päivittäin. Ja ongelma ei ole se, että bussilla liikkuminen olisi kallista - päinvastoin se on halpaa, kuin makkara! Maksuvälineeksi käyvät vain kolikot. Mutta missä ihmeessä ovat kaikki kolikot?! Kun haluat matkustaa bussilla, sinulla täytyy olla kolikoita, sillä jokaisessa bussissa on automaatti, johon syötetään kulloinkin tarpeellinen määrä niitä (ja tämä tieto kerrotaan kuskille bussiin astuessa ja sen olisi parempi olla tiedossa jo etukäteen). Jos sinulla ei ole kolikoita, turha katsella muita kanssamatkustajia - kukaan ei halua luopua kolikoistaan! Ja bussikuskilla niitä ei ainakaan ole.

Bussimatka maksaa kilometreistä riippuen 1,1 - 1,25 pesoa (noin 0,25e) . Lähes jokaisen aamuni aloitan kolikoiden etsimisellä, jos en ole jaksanut sitä tehdä jo illalla ja päivittäin siihen uhrautuu suhteessa tolkuttomasti aikaa. Jos ei ole todella optimaalinen tilanne (eli kolikkopussukassani on täytettä) kävelen useiden kioskien ohi ostaen jotain pientä vaihtorahan toivossa. Usein tiskillä on lappu No hay monedas - ei ole kolikoita jolloin ei auta, kuin jatkaa matkaa. Jos hyvin käy, yhdeltä kioskilta voi saada peson kolikon, mutta ei koskaan enempää, kuin 2 pesoa. Suunnittelin myös pankkiin menoa seteleiden kanssa, mutta Cristiina romutti unelmani kertomalla, etten yksityishenkilönä voi saada pankistakaan muutamaa pesoa enempää koloissa. Kun kolikkopussini (todella harvoin) on hyvässä jamassa, tunnen olevani rikkain tyttö koko kaupungissa! 

Liikenne tässä kaupungissa on noin Oulussa syntyneen ja muutaman vuoden Helsingissä liikkuneen tytön perpspektiivistä katsottuna päätöntä. Bussikuskit ovat suurimmaksi osaksi täysin kyllästyneitä jatkuviin ruuhkiin, jalankulkijoihin, hankaliin matkustajiin (jotka kysyvät neuvoa, vaikka seinässä on lappu, että kuskille puhuminen on kiellettyä!) ja hajoileviin busseihin. (Epäilen, että osalla on myös jonkinlaisia mielenterveysongelmia tai ainakin kuulovaurioita, sillä joskus, kun yritän kysyä jotain, saan vastaukseksi vain tyhjän ja lasittuneen katseen.) Ensimmäisinä päivinä katsoin kauhuissani kolikkoautomaatille jonottavia, avoimen ulko-oven vieressä ilman kädensijaa seisovia ihmisparkoja bussissa, jonka kuljettaja painaa täysillä kaasun pohjaan tai jarruttaa 60km/h vauhdista pysäkille. Enää en pelkää juuri ollenkaan. Täytyy olla nopea ja varma liikkeissään, jos aikoo matkustaa ja sen nämä ihmiset osaavat. Joskus bussi on niin täynnä, että osa ihmisistä seisoo avoimien ovien vieressä portailla, noin 30 senttiä alla vilisevän maan yläpuolella. Kun haluat hypätä pois, se on parempi tehdä nopeasti, mieluummin suoraan vauhdista.

Onneksi vanhimmat ja nuorimmat päästetään poikkeuksetta istumaan tukeviin etupenkkiin, kuten Suomessakin. Ei nimittäin ole mitenkään kummallista, jos jotain "pientä peltivauriota" sattuu silloin tällöin. Pari viikkoa sitten kiroileva bussikuskini ajoi suoraan toisen bussin perään pysäkillä. Säikähdin, nousin ylös ja olin astumassa ulos bussista, mutta kun katsahdin ympärilleni, kukaan muu ei tuntunut huomanneen koko kolaria kuskista puhumattakaan. Se oli kuitenki aikamoinen rysähdys! Matka jatkui normaalisti, kumpikaan kuljettaja ei edes käynyt katsomassa vahinkojen vakavuutta.

Mutta semmoista se on bussilla kulkeminen täällä. Onneksi käytössä on myös metrot, junat ja taksit, vaikka niitä en kovin usein pystykään hyödyntämään, kuten busseja. Alla kuvia tältä päivältä ja viikonlopulta.

Colegialesin liikuntakeskus, jonka jalkapallokentällä käyn juoksemassa silloin tällöin, kuten moni muukin. Kaduilla juokseminen on aika epämiellyttävää koirankakkojen ja liikenteen takia.

Av. Figueroa Algorta, sunnuntaina matkalla pysäkiltä talleille (oikella puisto, jossa ratsastan).

Vanhaa tyhjillään olevaa viinitehdasta ollaan muuttamassa luksusasunnoiksi Godoy Cruzilla Palermossa..

Loma lähestyy loppuaan

Olen ollut kiireinen: kolmet syntymäpäiväjuhlat, taidekurssin aloitus, espanjankurssin aloitus, kaksi bussireissua väärään määränpäähän, lenkkeilyä (ihan totta!),

suomi-piknik, ratsastusta ja tangon kuuntelua, yksi epäonnistunut yritys päästä Manu Chaun konserttiin ilmanlippua, paljon uusia kavereita, (ei oleskeluluvan hakemista) - siinähän se viikko vierähtikin. Kyllä se aika näinkin kuluisi, ja yliopisto on vasta alkamassa!

Aníbalin pojan Emilianon 3-v synttäreitä juhlittiin viime lauantaina. Paikalla oli iso liuta pieniä satuhahmoja ja joitakin aikuisia. Juhlien jälkeen suuntasin Luna Parkiin keskustaan ja yritimme kämppisten Isabelin ja Lucilen kanssa saada liput loppuunmyydylle Manu Chaun -keikalle. Edes kolme kaunista hymyä ei meitä auttanut, joten jatkoimme argentiinalaisen pojan Nicon syntymäpäiväjuhlien kunniaksi järjestettyihin kotibileisiin kaupungin ulkopuolelle. Täällä kotibile-kulttuuri kukoistaa monistakin syistä. Townhouse-tyyppiset talot kattoterasseineen ja pihoineen ovat oivallinen paikka juhlien pitämiseen, eivätkä juomat lopu koskaan kesken, sillä niitä voi tilata lisää yhdellä puhelinsoitolla - suoraan kotiovelle kuljetettuna!

Sunnuntain aamuratsastuksen jälkeen osallistuin Yrimenin (tyttö, johon tutustuimme sattumalta viime vuonna Mar de Surissa) kutsumana Parque del Centenarioon suomenkielenopiskelijoiden piknikille. Miten hauskaa ja hämmentävää! Ja todella sympaattista ja mukavaa porukkaa. Yrimeniä odotellessa juttelin (noin 80-vuotiaan) Emilian kanssa, joka oli tullut lapsenlapsensa kanssa puistoon lintuja ruokkimaan. Lähtiessäni Emilia kysyi, josko haluaisin joku kaunis päivä tulla puistoon uudestaan hänen kanssaan. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Tässä kaupungissa ystäviä voi todella saada missä tahansa :)

Maanantai-aamuna aloitin espanjankurssin Monserratissa, noin 45min bussimatkan päässä Colegialesista. Kurssin aloitus ei tosin taaskaan sujunut ihan muitta mutkitta: yksityiskohtiin sen enempää juuttumatta istuin eri busseissa pari tuntia ja myöhästyin puolet ensimmäiseltä tunnilta. Ja jos totta puhutaan, tämä ei siis ollut ainoa "pitkähkö" bussireissu tällä viikolla. Virheistä viisastuneena, olen nyt muina päivinä lähtenyt matkaan hyvissä ajoin ja syönyt aamiaiseni koulun lähellä sijaitsevassa kahvilassa. Tällä viikolla olen siis opiskellut kielioppia 2 tuntia päivässä yhdessä noin samalla tasolla olevan hollantilaisen Lauran kanssa ja olen tyytyväinen opetukseen, opettajaan ja pieneen kahden hengen ryhmääni. 10 tunnin viikko maksaa 80 dollaria, mikä yllätyksekseni on vähemmän, mitä espanjan kurssi UBA:ssa olisi maksanut. Ensin ajattelin ottaa vain yhden viikon, mutta koska kurssit FADU:ssa alkavat vasta ensi viikon jälkeen, taidan ottaa vielä toisenkin. Kielitaito on parin viime viikon aikana karttunut yllättävää vauhtia :) 

Eilen olimme Lucilen, talomme uusien ranskalaisten asukkaiden Rubenin ja Barbaran, sekä lauantain kotibileissä tutuiksi tulleiden Davidin ja Sebastianin kanssa tangoa kuuntelemassa pienessä ja autenttisessa kahvilassa Palermon lähistöllä ja tänään minut oli kutsuttu Cristiinan siskontytön Paloman 14-vuotis syntypäiville. Kuvassa Paloma vasemmalla valkoinen huivi päässään ja me muut juhlavieraat. 

Tänää oli juhlallinen päivä myös Oulussa: 

Paljon paljon Onnea 10-vuotiaalle Aleksille toivottaa Argentiinan täti! 

(kuulostaa ihan kivalta, vai mitä)

P.S. Ai niin, veteen totuttautuminen on viimein ottanut suuren edistysaskeleen! Aloitin siedättämishoidon pari viikkoa sitten sekoittelemalla keskenään pullovetta ja hanavettä ja tällä hetkellä juon 80%:sti suoraan hanasta. Hienoa.

Mi amigo, True Brother

Ratsastan mieluummin tallin viereisessä puistossa, koska kentällä on aina ruuhkaa. Tässä pari kuvaa eiliseltä. True on tosi fiksu heppa ja vaikka sillä ei ole juuri kouluratsastusta harrastettu, meillä on alkanut synkata aika kivasti. Opettajani Matiaksen ansiosta menen perjantaina kokeilemaan myös yhtä toista hevosta viereiselle isommalle tallille (Club Aleman de Equitacion, www.cae-hipico.com). Ehkä kerron siitä lisää sitten, kun olen käynyt, mutta vaikuttaa hyvältä: hevosella on kilpailtu Gran Prix - tasolla koulua.. :)

terveisin: nim. edelleen ilman oleskelulupaa

With all my love, Buenos Aires

Kun vuonna 2007 asuimme täällä ensimmäistä kertaa ja teleyhtiön miehet tulivat pihdeillä kirjaimellisesti katkaisemaan internetliittymämme kaapelit, saimme hyvän neuvon kiinteistövälittäjältämme Fernandolta: "Never forget that this is South America". Tämä viisas lausahdus muistuu aika-ajoin mieleeni, kun asioin tässä kaupungissa, liikun julkisilla liikennevälineillä tai vaan käveleskelen kaupungin katuja. Buenos Aires ei todellakaan ole Euroopassa, vaikka se siltä joskus näyttää, kun katsoo ihmisiä, arkkitehtuuria, ravintoloita ja kahviloita. Yleensä asiaan törmää kyllä muissakin yhteyksissä, kun halvempia hintalappuja katsellessa - täällä juuri mikään ei toimi järjestelmällisesti, nopeasti saati helposti.

Tämä alustuksena oleskeluoikeuden hakemisprosessilleni, jota ajattelin nyt vähän selventää, jos joku vaikka aikoo tehdä saman tulevaisuudessa. Turistiviisumilla pääsee helpommalla (90 päivän oleskeluoikeus -> käväisy ulkomailla ja uuden saa heti), mutta valtion julkisessa yliopistossa en voi opiskella sillä, vaan tarvitsen samanlaisen tilapäisen oleskeluoikeuden, kuin kuka tahansa ulkomaalainen, joka haluaa laillisesti työskennellä tai opiskella tässä maassa. Enkä yhtään ihmettele, miksi suuri osa tässä maassa työskentelevistä on maassa laittomasti - oleskeluoikeuden hakeminen ei todellakaan hoidu yhdessä päivässä/viikossa/(kuukaudessa?). Itse aloitin siihen valmistautumisen jo hyvissä ajoin Suomessa.

Oleskeluoikeuskokelaan tulee tuoda kotimaastansa mukanaan erinäisiä dokumentteja, jotka minun tapauksessani olivat virka(syntymä)todistus ja rikosrekisteriote apostillen oikeiksi todistamina ja espanjan kielelle käännettyinä. Tämän lisäksi hakemiseen tarvitaan passi ja kopio siitä (kaikista sivuista tyhjät mukaanlukien), rikosrekisteriote Argentiinasta (jonka hakeminen oli oma prosessinsa viime viikolla), todistus yliopistolta ja kuvaus opiskelijan tulevista opinnoista (tämän saamista odotin myös 2 päivää viime viikolla) 4 passikuvaa, 200 pesoa ja äärettömästi kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Tänä aamuna olin valmistautunut saattamaan loppuun tämän henkisesti raskaan projektin. 

Kaikki 100 paperia mukanani hyppäsin aamulla ennen kahdeksaa junaan ja suuntasin Retiroon, missä Direccíon National de Migracionales sijaitsee. Retiron juna-asema on yksi niistä paikoista, joissa ainakin yksinäisen valkoihoisen naisen on parempi kävellä määrätietoisesti katse eteenpäin suunnattuna ja laukku sylissä - eteenpäin, vaikkei suunta olisikaan aivan varmasti oikea - ja milloinpa se minun tapauksessani olisi! Paikka ei varmasti ollut siellä, missä se näytti kartalla olevan! No kävelin noin puoli tuntia väärään suuntaan, kunnes olin jonkun vankilan pihalla ja vartijalta kysyttyäni sain uudet ohjeet palata takaisin juna-asemalle ja kävellä vastakkaiseen suuntaan.

Lopulta löysin perille todella väsyneenä, janoisena ja nälkäisenä - ja totaalisen myöhässä - jono infotiskille ulottui ulos saakka, kuinkas muutenkaan. Jonotin kiltisti ja kärsivällisesti tiskille, jossa minua noin tunnin kuluttua saapumisestani palveli flunssainen ja työhönsä kyllästynyt naishenkilö, joka tivasi, että onko minulla nyt varmasti joka ikinen paperi mukana, mitä vaaditaan. Vastasin sí, sí, sí, sí, síí, mutta hänen mielestään se ei mitenkään voinut olla mahdollista. Ymmärrän kyllä espanjaa hyvin, mutta kun minulta kysytään useita kysymyksiä perätysten hermostuttavassa tilanteessa, kuten 200 ihmisen jonossa ja minulle puhutaan epäselvästi ja nopeasti, luulen etten ymmärrä (vaikka ymmärtäisin) ja hämmennyn. Näin kävi nanosekunnin ajan myös tuossa tilanteessa, jonka seurauksena huomasin seisovani "ihan pihalla" kädessäni paperi, jossa on taas kerran lueteltu nämä vaaditut paperit, jotka osaan jo ulkoa etu- ja takaperin ja puhelinnumero ympyröitynä, mihin minun pitäisi soittaa saadakseni "puuttuvan" dokumentin.

Edelleen ihan pihalla lähdin kävelemään takaisin juna-asemalle hammasta purren, kunnes matkalla pääni selveni sen verran, että tajusin, että vika ei ollut minussa, vaan jossain muussa - minulla jumakauta oli kaikki vaadittava! Liioittelematta voin sanoa, etten muista milloin olisin ollut niin kypsynyt, kun silloin, kun saavuin takaisin jonon päähän kamalassa nälässä ja janossa (eräät tietävät, mitä minulle tapahtuu nälkäisenä). Olin varmasti ainoa eurooppalainen siinä paikassa ja kaikkien minua pari päätä lyhyempien bolivialaisten ja perulaisten yli yritin kuikuilla kauas eteenpäin, jotta olisin nähnyt edes vilauksen kyseisestä naisesta, jotta olisin voinut edes mulkaista häntä pahasti, mutta en onnistunut.

Mutta sitten sattui jotain täysin yllättävää: mieshenkilö, joka kaikenlisäksi työskenteli tässä paikassa tuli kysymään minulta ystävällisesti, rauhallisella ja selkeällä espanjalla, mikä oli asiani. En meinannut uskoa sitä todeksi! Kaikessa rauhassa sain esitellä hänelle todistuksni, paperini ja yhdessä totesimme, että minulla todellakin oli kaikki mitä kokelas saattoi tarvita oleskeluluvan saamiseksi. Samalla hän kuitenkin joutui kertomaan minulle ikävän uutisen: tietokoneohjelma (?), jota tarvittiin opiskelijoiden jotka ovat maista extra mercosur (= minä kai) hakemusten käsittelemiseen, meni rikki eilisessä myrskyssä, kuinkas ollakaan.

Tämän jälkeen otin ensimmäisen taksin kadulta, menin kaupungin kalleimmalle turistialueelle Recoletaan (josta en yleensäottaen pidä, mutta yhdestä ravintolasta siellä löytyy kaupungin ainoa ruisleipää muistuttava leipa + muita ihania ruokatuotteita) ja söin 50 peson aamiaisen kuohuviinillä.. Tämän jälkeen tein vielä toisen harkitsemattoman liikkeen ja matkalla kotiin hyppäsin bussista ulos Prune Outletin (nahkatuotteita) kohdalla ja ostin ihanan käsilaukun ja yhden vyön..

Vähän kalliiksi tuli reissu.

Vielä minulla ei siis ole oleskelulupaa ja huomenna herään taas klo7 ja toistan tämänaamuisen operaation, toivottavasti ilman turhia mutkia. Saa nähdä miten käy. Oleskelulupa-asialla on vähän kiire, sillä en voi aloittaa opiskelujani ilman sitä. Ensi viikolla aloitan espanjan kurssin tasokokeella ja 19.3 alkavat arkkitehtiosaston kurssit. Sitä ennen aloitan lauantaina maalauskurssin, yritän pitää torakat ulkona huoneestani, hoitelen näitä asioita täällä yhtä sujuvasti kuin aina ja nyt lähden ratsastamaan!

Yks koiranulkoiluttaja Recoletassa