Kevat muuttuu kesaksi

Nyt taytyy kylla otta itsea niskasta kiinni ja kirjoitella vahan kuulumisia pitkasta aikaa.

Eli hyvaa kuuluu: elelen taalla lammossa tyytyvaisena, kiireettomana ja nautiskellen. Yliopistolla olen talla hetkella viimeistelemassa maisemasuunnittelun kurssiani, joka on tahan saakka mennyt hienosti ja olen saanut hyvaa palautetta kaikista toistani. Kurssin professori jopa tarjosi minulle mahdollisuutta tyoskennella arkkitehtitoimistossaan ja viela ennen lahtoani menen tutustumaan toimiston projekteihin.

Hevosten kanssa menee viela paremmin, jos niin saa sanoa : ) Olen kilpailut ahkerasti ja menestynyt. Uusi kilpakumppanini on 4-vuotias Donatello, jonka olen kaytannossa katsoen kouluttanut itse tana aikana, kun olen tallilla tyoskennellyt nuorien hevosten parissa. Pari viikkoa sitten kavi sitten se, mita olin odottanut ja voitimme Donatellon kanssa Novicios mayores -luokan Club Hipico Argentinossa 64% keskiarvolla. Samassa luokassa sijoituin viela toiseksi True Brotherilla. Puolentoista viikon kuluttua osallistun Donatellon kanssa Argentiinan mestaruus kilpailuihin. Olen tietysti ulkona mestari-tittelin jaosta nain ulkomaalaisena, mutta mainetta ja kunniaa lahdetaan hakemaan : ) Tuntuu tosi hienolta menestya Donatellon kanssa, kun juuri han on muuttunut ja kehittynyt taman puolen vuoden aikana niin mielettomasti ja tiedan, etta se on kaiken tekemani tyon tulosta. Han on juuri se pikkupaholainen, joka heitti minut 3 kertaa selastaan ensimmaisten kuukausien aikana ja nyt kilpailee isojen hevosten kanssa samoissa luokissa (vaikka iso on jo itsekin, sakakorkeus 174 cm). Voin kuvitella, etta aidin ylpeys on jollain tavalla samanlainen tunne, mita tunnen tallahetkella hih.

Viimeinen kuukausi on sitten kaynnistynyt. Tama vuosi on ollut ihmeellinen ja kaikilla tavoilla tayttanyt odotukseni ja enemman. Vaikka on hammentava ajatus olla hetken kuluttua siella kylmassa (ja toivottavasti lumisessa) Suomessa, olen tulossa kotiin hyvalla mielella. Argentiina tulee aina olemaan toinen kotini, tanne tulen aina palaamaan ja parhaimmat ystavat taalla pysyvat, vaikka valimatka kasvaa. Nyt aion nauttia auringosta, helteesta, hikoilusta hevosen selassa ja jokaisesta jaljella olevasta paivasta taalla taysilla.

Matkustamista

Chacon reissu on nyt tehty ja tänään suuntana siis hieman eri tavalla eksoottinen Hawaii. Ystäväni Fabian on siis Chacon provinsian Resistencia-kaupungista kotoisin ja näyttelijä kun on, perjantai-iltana oli tarkoitus olla pitkään harjoitellun näytelmän ensi-ilta. Minä tietysti hyvänä ystävänä ja näytelmästä kiinnostuneena siirsin Hawaille menoa tämän takia viikolla eteenpäin (olisin siis voinut lähteä matkakumppanini kanssa jo viime viikolla). Matkan kesto: 12 tuntia bussissa yhteensuuntaan.

Olin varannut bussimatkan Resistenciaan torstai-illalle, jotta saapuisin kaupunkiin aamulla ja paluu Buenos Airesiin oli tarkoitus tapahtua sunnuntai-aamuna edelleen bussilla. Laskeskelin, että sunnnuntai päivän voin sitten lepäillä täällä kotosalla ennen maanantain 34 tunnin matkustusta toiselle puolelle maapalloa. No, kaikki ei ihan mennyt suunnitelmien mukaan. Ensinnäkin juuri ennen lähtöä onnistuin jotenkin poistamaan KAIKEN musiikin ipodilta. Tätä virhettä korjaillessa aika vierähti ja lähdin bussiasemalle lopulta nälkäisenä, janoisena, juosten ja ilman ipodia. Hetken mielihäiriössä otin taksin. Se oli virhe, koska miljoonakaupungissa kuuden ruuhkassa liikkuminen kannattaa tehdä julkisilla, olisihan se pitänyt tajuta. No, pitkälle emme päässeet, mutta kyseessä ei ollut enää tavallinen ruuhka vaan kaikki tiet olivat tukossa ja etenimme kävelyvauhtia. Verensokerin laskiessa aloin vaipua epätoivoon ja vielä kun kuski ilmoitti, ettemme mitenkään ehdi ajoissa tein nopean päätöksen ja pyysin häntä jättämään minut metroasemalle, josta voisin ottaa 2 metroa bussiasemalle. Kuuntelimme radiosta, että Retiron juna-aseman 'villa 31' -slummissa oli mellakat käynnissä, nuoriso heitteli molotovin-cocktail pommeja poliiseja päin ja tiet aseman lähettyvillä olivat siis suljettuja.

Jäin siis metroasemalle, juoksin kassieni kanssa, mutta myöhästyin molemmista metroista ja koska bussini lähtöaika oli ylittynyt jo melkein tunti sitten, en enää viitsinyt kiirehtiä kun lopulta saavuin Retiroon. Kävelin rauhallisesti lauleskellen ruokaa ostamaan - kyky jonka olen oppinut täällä on että turha stressata asioista joihin et voi itse vaikuttaa, kuten aikatauluista, jotka eivät koskaan pidä. Tärkeintä pitää verensokeri tasapainossa. Voileipäni kanssa menin sitten bussini lähtölaiturille, jossa vallitsi täysi kaaos. Sadat ihmiset odottamassa kasseinensa, vain muutama bussi lähtövalmiina ja kuulutuksia myöhästymisistä. Bussit eivät siis päässeet Retiroon slummimellakan takia. Ajattelin varmuuden vuoksi käydä tarkistamassa bussiyhtiöni tiskiltä, jospa oma bussinikin olisi 1,5 tuntia myöhässä (tuntui hieman epätodenäköiseltä) ja kuinka ollakaan, näin oli asia. En siis ollutkaan myöhästynyt. Laskeuduin takaisin laiturille ja siinähän se oli lähtövalmiina bussini Resistenciaan! Kävelin suoraan sisään ja kiittelin onneani.

Noin 3 tuntia myöhässä saavuimme perille ja vastassa asemalla oli Fabian, jonka ilmeestä huomasin, että kaikki ei ollut ok.. Hän kertoi, että edellinä iltana yksi näyttelijättäristä oli tipahtanut terassilta ja murtanut jalkansa ja että ensi-ilta oli siis peruttu. Hän oli kovin pahoillaan, että olin matkustanut koko pitkän matkan näytelmän takia, mutta vakuutin, että ensisijaisesti tulin tutustumaan hänen synnyinkaupunkiinsa, mikä oli aivan totta. Chacon provinsia on yksi Argentiinan köyhimmistä ja sen sain huomata aamulla bussimatkalla. Ajoimme läpi hökkelikylien, joidenlaisia en ole nähnyt täällä capital federalin alueella. Chacon pääkaupunki Resistencia oli kuitenkin kaunis ja onni onnettomuudessa Fabianilla oli nyt näytelmän peruunnuttua enemmän aikaa nayttää minulle kaupunkia. Ainokaisen yöni majoituin mukavassa ja siistissä 3 tähden hotellissa, joka maksoi 14,5 e/yö.

Vahingosta viisastuneena päätin ottaa varman päälle lennon paluumatkalle. 11 tunnin aikasäästö oli todella arvokkaampi, kuin 150 peson (27 e) lisähinta bussimatkaan verrattuna. Saavuin siis Buenos Airesiin lauantai-iltapäivällä. Sunnuntaina ratsastelin 2 heppaa ja annoin ohjeet opettajalleni Matiakselle Truen ratsastamista varten minun poissaoloajalleni. Maksan siis hänelle valmennuksesta ja poisssaollessani hän treenaa hevosta tulevaa kilpailua varten, joka on 26.9.

Ai niin, edellinen kilpailu meni mainiosti! Pari päivää ennen kisoja True parantui ja pääsimme siis kilpailemaan vastoinkäymisistä huolimatta. Täällä kouluratsastuksessa kuka tahansa ei voi osallistua mihin tahansa luokkaan, vaan minun piti suorittaa "tasotesti" päästäkseni kilpailemaan omaan luokkaani. Se tarkoitti sitä, että olin luokassani kilpailun ulkopuolella ja minun piti saada yli 60% pisteistä, jonka saadessani olisin hyväksytty kategoriaan ja seuraavalla kerralla voisin kilpailla normaalisti. Kategoria, johon pyrin oli novicios mayores, joka Suomessa vastaisi helppo A - tasoa. Kilpailu oli järjestetty Hipico Argentinossa (jossa kävin keväällä kokeilemassa hevosia) ja puitteet hienot! Kilpailu osaltamme meni fantastisesti! Saimme parhaat pisteet luokassa (63%) ja läpäisimme testin ja olisimme tietysti voittaneet ilman sitä hölmöä testiä. Seuraavalla kerralla Club Alemanissa järjestetyssä kilpailussa tarkoituksena on pyrkiä seuraavaan kategoriaan minimas bajas, joka Suomen asteikolla olisi tasoltaan on noin vaativa b. Se ei olekaan enää niin helppoa kuin edellisellä kerralla, koska rata on melko vaativa (mm. avo- ja sulkutaivutukset ja laukanvaihto). Jos hevonen ja ratsastaja ovat kunnossa, se on kuitenkin mahdollista ja mitään menettämistähän meillä ei ole. Tästä linkistä pääsee katsomaan kuvia kilpailusta

http://www.castanoproducciones.com.ar/Fotos/2009/CHA%20AGO%2008%202009%20PR%2002%20NOVICIOS/pages/CP1_0029%20Junkkonen.htm

Saapuminen Chacoon.

Näytelmän ohjaaja Eve, hänen kumppaninsa ja Fabián naisten kauniin talon patiolla.

Resistencia, Parque 2 de febrero.

Tunnin kuluttua kuski hakee minut täältä kotoa ja suuntana on lentokenttä. Miamiin saavun aamuyöstä ja minulle on varattu hotellihuone, jossa ehdin levätä muutaman tunnin ennen seuraavaa lentoa Los Angelesiin, josta vielä yksi lento Hawaílle Maui-saarelle. Tiedossa siis hieman erintyylistä matkustamista, kuin täällä Argentiinassa olen tottunut (mikä ei tietenkään tarkoita, että kaikki sujuisi välttämättä yhtään sen helpommin). Aikaero Hawaille on 13 tuntia (GTM -10 ja GTM +3), joka taitaa olla suurin mahdollinen. 2.9 menemme New Yorkiin ja paluu Buenos Airesiin on 15.9. Eipä tässä sitten muuta, kuin aloha!

Hmmm.. jätskii

Eilen palautimme viimein proyecto urbanon ja olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen, itseasiassa mielestäni meidän työ oli paras, eri asia tietenkin, mitä proffat tykkäävät : ). Kuvassa syön projektin valmiiksisaamista juhlistava jätskiannosta. Ensi maanantaina saamme arvosanat ja sittenpä se nähdään. Palautusta edeltävät päivät asuin käytännössä katsoen Sofien kotona San Isidrossa. Kuten TKK:nkin arkkariosastolla, myös täällä palautusta ennen tehdään töitä yötä päivää, vaikka meilläkin aikaa oli parisen viikkoa enemmän sikainfluenssan takia (jotain hyvää siitäkin!). Sofin kotona päivällinen oli aina katettu klo 21.00 ja muutenkin puitteet erinomaiset, joten kokemus oli valvomisesta huolimatta hieman erilainen, kuin Otaniemessä vietetyt unettomat yöt. Tosi harmi, että tulevalla lukukaudella tiemme eroavat näiden tyttöjen kanssa (koulutöiden parissa), koska heillä jäljellä on enää viimeinen arkkitehtuuriprojekti ennen valmistumista. Itse otan luultavimmin jonkin projektin maisema-arkkitehtuurin koulutusohjelmasta, mikä tulee varmasti olemaan mielenkiintoista..

Camila, Analia ja Sofie

Analia pienoismallin kimpussa

Kiitos Kimmo, vanha mac toimii kuin unelma

Palautuspäivä, valmiit planssit (2 x 1m x 2m) pöydällä

Muuten elämä on jatkunut samoissa merkeissä eli ratsastellen ja nytkun minulla on ollut enemmän aikaa, olen käyttänyt sen hyvin hevosten kanssa. Nyt kun ratsastan tallin johtajan nuoria hevosia, on joka päivä yhtä jännittävä. Kaksi tärkeintä nuorta projektiani ovat Bailen ja Donatello, jotka molemmat 3,5 vuotta, mutta uskomattoman kypsiä ollakseen ihan varsoja vielä. Täällä hevosia aletaan ratsastamaan paljon aikaisemmin, kuin Suomessa. Olen aivan rakastunut näihin kahteen, jotka joka toinen päivä käyttäytyvät hyvin ja joka toinen haluavat heittää minut selästään, jossa ovat onnistuneetkin muutaman kerran viime viikkojen aikana. Näiden kahden ja muutaman muun lisäksi ratsastelen edelleen Trueta, jonka kanssa meillä olisi ensimmäinen kouluratsastuskilpailu ensi lauantaina. Finn jo lähettikin minulle kilpailutakin (joka ei kyllä vielä ole saapunut...) ja kaikki olisi muuten valmista, mutta kuinka ollakaan, viime sunnuntaina True oli satuttanut jalkansa estekilpailussa (toinen vuokraaja hyppää sillä). Nyt sitten odottelen eläinlääkärin tuomiota, pääsemmekö kilpailemaan vai ei. Harmi juttu, mutta näitä sattuu hevosten kanssa.. Liityin jäseneksi Club Aleman de equitacioniin, koska pikkutallimme kenttä on käynyt liian ahtaaksi tallin ainoalle kouluratsastajalle. Siellä pääsemme harjoittelemaan kouluradalla ja ennenkaikkea käyttämään maneesia sateen sattuessa.

Kaisa ja True, harjoitukset kouluradalla, ehkä joku päivä vielä kilpailemaan..

Kylmät ilmat ovat nyt vähän hellittäneet viime viikosta ja kevättä kohden mennään. Itselläni on muutaman viikon päästä tiedossa varmaa hellettä, tosin ei täällä Buenos Airesissa ; ) Vähäksi aikaa jätän hevoset muiden hoitoon ja suuntaan Hawaille ja New Yorkiin erään ystäväni kutsumana. Lentolipussa lukee 24.8 BA-Miami-Los Angeles-Hawai ja sieltä 2.9 New Yorkiin US-openin tennisturnausta ja fashion weekia katsomaan! 15.9 paluu BA:han. Niin sitä mennään kohti seikkailuja : )

Onnellinen kameranomistaja

Hengissä ollaan ja terveenä! Sikainfluenssan takia lähes kaikki julkiset palvelut (yliopisto mukaanluettuna) on suljettu, mutta itse olen pysynyt terveenä, ratsastellen (joka päivä 2-3 hevosta ja nykyään siitä maksetaan minulle) ja opiskellen. Ensi viikolla palautamme proyecto urbanon harjoitustyön, jonka jälkeen pääsen noin kuukauden lomalle opinnoista. Jos joku ei vielä tiedä, niin vaihdoin siis paluuni ja jään tänne jouluun saakka. Suurin syy tähän päätökseen ovat hevoset, jotka ovat ihanasti täyttäneet elämäni ja tietysti ajatus odottavasta lämmöstä ja keväästä Buenos Airesissa : )

Lupaan kirjoitella lisää ensi viikon jälkeen, kun proyecto on paketissa. Tässä vähän kuvasaldoa viime viikoilta. Kiitos tuhannesti kaikille projekti "kamera Kaisalle Argentiinaan" osallistuneille ja Finskille ratsastushousuista!

Kaikki hyvin taalla

Hei vaan! Tassa on hieman aikaa vierahtanyt, etta olen paassyt koneelle rauhassa istumaan ja blogia paivittamaan. Siella oltiin ehditty jo vahan huolestuakin, mutta voin kertoa, etta taalla kaikki on hyvin, vaikka menossa olenkin ollut ja hieman hankalasti tavoitettavissa aika ajoin. Talla kertaa kirjoitan tasta meidan olohuoneen koneelta, joten en voi kayttaa kaikkia suomalaisia vokaaleja, pahoittelen.

Tytot lahtivat jo pari viikkoa sitten, jonka jalkeen kaytannossa katsoen istuin kolme yota ja paivaa historia urbana de buenos aires:n harjoitustyota tehden. Naiden paivien jalkeen olin aika loppu ja opiskelukaveri sanoi, etta naytin silta, kun olisin turpaan saanut mustine silmanalusineni. Olen miettinyt taallaoloani, sen tarkoitusta, sita mita haluan tehda taalla ja lopulta tullut siihen tulokseen, etta yliopisto vie liikaa aikaa kaikelta muulta kivalta. Ainoa tapa, miten voin helpottaa tilannetta, on jattaa jokin kurssi pois ja niinpa sitten teinkin - lopetin historiankurssin, jonka tehtavat alkoivat kayda koko ajan tyolaammiksi. Se oli myos ainoa, joka ei minua suoranaisesti palvele samalla tavalla, kuin esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kurssi. Kerroin aikeistani professorille, joka kirjoitti minulle takaisin piiitkan mailin, jossa pyysi minua harkitsemaan, jatkamaan, lupasi auttaa ja sanoi, etta olen hyva oppilas (!) , mutta olen paatokseni tehnyt - viimeiset kuukaudet taalla aion tehda asioita, joista nautin eniten, ja niihin ei kuulu historiantutkimukset.

Yksi epaonninen asia tapahtui tyttojen taallaoloaikana: kamerani varastettiin :( Pahinta on tietysti, ettei tytoille jaanyt yhtaan lomakuvaa parin viikon taallaolostaan..
Olen ollut aika hukassa ilman kameraa pari viikkoa, koska kannoin sita mukanani aina ja koulutehtaviini tarvitsen myos kameraa viikoittain. Viime viikonloppuna menin etsimaan uutta kameraa, mutta tulin siihen tulokseen, etta olisi jarjetonta ostaa se taalta.. Hinnat ovat vahintaan kolmasosan kalliimpia, kuin Suomessa ja valikoima surkea (esimerkiksi sita Ixusta, joka minulla oli, ei ole saatavilla). Onneksi Anibal lupasi lainata minulle omansa viimeisiksi kuukausiksi ja ostan sitten uuden lentokentalta tai Suomesta.

Niin, viimeiset kuukaudet ovat kaynnistyneet.. Suomeen paluu on siis edessa elokuun lopussa ja henkisesti olen jo alkanut vahan totuttautumaan tahan ajatukseen. Kova ikava on teita kaikkia siella ja olen onnellinen etta viimein paasen tapaamaan pikku-Juulian, nakemaan miten Niila on kasvanut, tapaamaan kaikki kaverit ja perheenjasenet siella, kouluun, toihin.. Mutta samalla ajatus paluusta ahdistaa. Vasta nyt tuntuu silta, etta olen paassyt sisalle tahan kulttuuriin, saanut aitoja ystavia ja loytanyt paikkani taalla. Tallilla ratsastan talla hetkella paivittain, neljaa hevosta (!) ja kaytannossa katsoen siita on tullut toinen koti. Olen saanut siella lempinimen ´la máquina´ ratsastustaijoneni ansiosta :D Vaikea ajatella, etta siella Suomessa on talla hetkella kesa. Taalla ilmat ovat kylmenneet ja vaikuttaa silta, etta kunnon talvi on tulossa, tai ainakin tuntuu silta 4 lampiman kuukauden jalkeen. Palelee kamalasti kokoajan! Se on varmaa, etta jonkinlainen kulttuurishokki on edessa syksylla ja tarvitsen teidan tukeanne siita ylipaasemiseksi :) . Nyt aion kuitenkin keskittya taalla olemiseen, tehda kivoja asioita, saada kunnialla paatokseen proycto urbanon (jonka ansiosta elama ei kay liian helpoksi..) ja 3dmax-kurssin ja elokuussa uhmata dengue-epidemiaa ja matkustaa pohjoiseen. Ja tanaan juhlimme Valerian 30v-synttareita :) Tilasin hanelle tyttojen mukana kirjoja Suomesta lahjaksi (Valeriahan on opiskellut suomen kielta ja haluaa Suomeen opiskelemaan) ja lisaksi menemme ratsastamaan iltapaivalla.

Toivotan ihanaa kesaa sinne!

Vieraita : )

Viime lauantaina olin leffassa Valerian kanssa (suomalainen Tummien perhosten koti btw) ja sinä aikana puhelimeen oli tullut 10 puhelua ja viesti Vanessalta missä olen, kun minua ei kuulemma oltu nähty kotona 3 päivään. Olen siis ollut taas menossa: yliopistolla, ratsastamassa, välillä käynyt kotona vaihtamassa vaatteita tai nukkumassa vähän ja mennyt. Aika vaan menee niin nopeasti, enkä välillä huomaa, että olen lähtenyt kotoa klo8 aamulla ja kun palaan, kaikki ovat jo nukkumassa. Sitten kun kerran parissa viikossa on ilta, ettei tarvitse tehdä mitään ja voin makoilla sohvalla kotona, katsoa jotain hölmöä elokuvaa telkkarista ja viettää aikaa kämppisten kanssa, olen aika tyytyväinen.

Yliopisto kävi pari viikkoa sitten jotenkin ylivoimaisen raskaaksi. Väsyin totaalisesti proyecto urbanon jokaviikkoisiin esityksiin ja historiankurssin kirjoitustehtäviin, jotka tietysti vievät minulta hieman enemmän aikaa, kun espanjankielisiltä opiskelijoilta. Välillä turhaudun, kun en ymmärrä täysin esimerkiksi jotain tehtävänantoa tai kun ryhmäläiseni puhuvat ja puhuvat nopeasti, en saa puheenvuoroa (uskokaa tai älkää), tai en ymmärrä kaikkea, haluan osallistua, mutta en jaksa kokoajan kysyä, voitaisiinko asia selittää uudestaan. Joskus huomaan ryhmätyössä, että nyt ollaan menossa täysin metsään, mutta en jaksa puuttua asiaan, koska asian selittäminen olisi todella vaivalloista.. "Avauduin" pari viikkoa sitten ryhmälleni tästä asiasta (en siis sittenkään voinut jättäytyä taka-alalle ;) ja tilanne on nyt kohentunut huomattavasti - ilma on puhdistettu. Joudumme käytännössä katsoen tekemään kaikki harjoitustyöt luentojen ja "harjoitusten" ulkopuolella, mikä on minusta hieman omituista ja tekee kursseista todella työläitä. Saman ryhmän kanssa tulee siis vietettyä aikaa ja olemme nähneet toistemme huonot ja hyvät päivät. Päätin myös, että enää en ota koulutöistä stressiä. Kuulin, että kurssit jatkuvat elokuun alkuun saakka, joten talvilomani jää olettaani lyhyemmäksi ; ) Aion siis nauttia joka hetkestä siihen asti, että elokuun lopussa palaan Suomeen.

Hanna ja Petra saapuivat ilokseni sunnuntai-iltana. Olen saanut hyvän tekosyyn syödä ulkona joka ilta ensimmäistä kertaa kuukausiin, lintsata vähän koulusta ja tehdä kaikkea kivaa, mitä ei enää tule tehtyä. Kävimme mm. milongassa tanssimassa tangoa tiistai-iltana (ja todella otimme tanssitunnin ja tanssimme koko illan!). Eilen kävimme ratsastamassa. Tytöt molemmat onnistuivat  unohtamaan kameransa kotiin, joten minä lainasin omani heille matkaan Uruguaihin Montevideoon, jonne lähtivät tänä aamuna. Ensi viikolla luvassa on lisää kaupunkiin tutustumista ja (hyvässä tai pahassa) ikimuistoinen suomalainen illallinen täällä Palpalla, jonne majoitan tytöt viimeisiksi öiksi. Laitan sitten kuvia, kun saan kamerani takaisin : )

Mi familia argentina

Barbara ja Lucile (France), Kaisa (Finland), Lety (Argentina), 

David (Scotland), Merel (Holland)

Merel, Kaisa, Barbara, David, Ruben (France), Lucile, 

Marion (France), Vanessa (Uruguay)

P.S. Paranin jo! :D

siat ja hyttyset hus!

Lucile lähti kotimatkalle Ranskaan tänään ja huomenna Palpalle muuttaa barcelonalainen poika Arnau. Porukka talossa on vaihtunut viimeisten viikkojen aikana, mutta onneksi nyt tilanne rauhoittuu muutamaksi kuukaudeksi. Jatkuva hyvästien sanominen ihmisille, joista on tullut läheisiä yhdessä asuttujen kuukausien aikana alkaa käydä raskaaksi. Perjantaina meillä oli Lucilen ja Letyn (joka suunnitteli Mexicoon lähtöä) läksiäisbileet ja varmojen lähteiden mukaan Palpalla ei koskaan ole ollut isompia juhlia! Vieraita oli viitisenkymmentä ja meno jatkui aamukuuteen saakka. Joukossa oli muutama todella taitava tanssittaja ja minä (tietysti) tanssilattialla koko illan. Opin tanssimaan mm. paricumbiaa!

Lety oli siis lähdössä Mexicoon poikaystävänsä luo, mutta suunnitelmiin tuli viimehetkellä muutos, tiedättekin jo miksi. Maa taitaa olla melkoisen kaaoksen vallassa tällä hetkellä. Eilen illalla juuri puhuimme illallispöydässä sikainfluenssasta ja tietysti tänä aamuna sitten heräsin kurkkukipuun ja tukkoiseen oloon - o-ou! Täälläkin, kuten varmaan joka puolella maailmaa, osa ihmisistä on lähes paniikin vallassa, kun lehdet kirjoittavat pandemian uhasta ja rajojen sulkemisesta. Enpä usko, että panikointi ja pelon lietsonta auttaa mitään. Jos kuolo korjaa denguen tai sikainfluenssan muodossa, on sekin parempi, kuin auton alle jääminen Hämeentiellä maanantai-aamuna, ainakin minusta. Elikkä parantelen täällä nyt flunssaani rauhallisin mielin ja toivon, ettei sielläkään huolehdita turhia. 

Ajankohtainen tauluostokseni.

Maalaustelineeni.

Heippa

Koulussa meillä oli torstaina ensimmäinen analyysivaiheen "välikritiikki" proyecto urbanossa. Osaltani esiintyminen meni (öööö) kohtalaisesti. Ei auta itsevarmuus ja esiintymiskokemus, kun sanoja ei vaan ole. "ööööö... esta parte de la ciudad es más densa.... öööö, o sea es.... öööööööö.... (syvä hiljaisuus ja professorin kysyvä, mutta kannustava katse) ...... es densa (huoh)".  Saan osakseni sympatiaa ollessani kummajainen Suomesta, mikä on tavallaan hassua ja ihan mukavaa. Vapaa-ajalla on tällä hetkellä sen verran muutakin tekemistä, kuin opiskella arkkitehtuurisanastoa! Ajattelin, että tekee ihan hyvää olla hieman taka-alalla ryhmätöissä edes kerran elämässä. 

Tosiaan, luppoaika on käynyt aika vähiin viime aikoina. Varoitus: seuraa hevosjuttuja. Kokeilin viime viikolla erästä uutta nuorta hevosta, joka tuli myyntiin tallille. Todella hieno, mutta raakile ja huonosti ratsastettu. Taustatiedoksi todettakoon, että olen yksi harvoista kouluratsastajista täälläpäin. Täällä siis hypätään ja laji on paljon miesvaltaisempi, kuin Suomessa. Hevosväki kyllä tietää, että pärjätäkseen pitäisi tehdä pohjatyötä myös kentällä, mutta vaikuttaa siltä, että kärsivällisyyttä ei monellakaan riitä. Pehmeä ja vähäeleinen ratsastustyylini on muutenkin aika erilainen, kuin täällä yleensäottaen. 

Joka tapauksessa, uusi hevonen Aramis tuotiin eteeni jos jonkinlaiset härvelit päässään ja eräs vanhempi mieshenkilö halusi "verrytellä" sitä vähän ennen kuin minä nousisin satulaan. Se oli kyllä kamalaa katsottavaa. Yritin peittää halveksunnan ja pyysin rauhallisesti, että hevoselta poistettaisiin kaikki muut värkit tavallista nivelkuolainta lukuunottamatta. Seuraavana päivänä Matias soitti minulle ja kysyi haluaisinkö alkaa ratsastamaan tätä toista hevosta Truen lisäksi tietysti ilman maksua (itseasisassa minä ansaitsisin maksun siitä, että hevosesta tulisi paljon parempi). No, tiedätte varmaan, mitä vastasin.

Ainiin, kiitos paketista äiti ja Kati!!! Fazerin suklaat meni ensimmäisen vuorokauden aikana. Oli niiiiin hyvää! Salmiakkia riittää vähän pidemmäksi aikaa, kun sitä ei kukaan muu halua, vaikka tarjoaisinkin, jee. Ja purkka on herättänyt kummastusta. Tai siis onhan täällä purkkaa, ja sen takia mua ei ihan ymmärretä, kun selitän, miks oli niin tärkeää, että mulle lähetettiin xylitol-salmiakkipurkkaa Suomesta. Mutta se on aivan eri asia, kun paikallinen purkka, josta lähtee maku 10 sekunnissa. Niin.

Raakaa kalaa ja herkullisia hedelmiä

Pari viikkoa on hujahtanut hetkessä. Kaikki kurssit yliopistolla ovat käynnistyneet nyt kunnolla ja tänään oli proyecto urbanon välikritiikki. Viikonloppuna opiskelin ahkerasti yötämyöten, kuten ennenvanhaan. Viime viikolla kävimme myös maastokäynnillä Campanassa. Kaupunki sijaitsee lähellä Uruguayn rajaa Parana-joen rannalla ja toimii porttina viennille ja tuonnille. Joen ranta on valjastettu lähes täysin suuryritysten, kuten Esson ja Sidercan tehtaille ja kuitenkin vain muutamien kilometrien päässä sijaitsee Parana-joen arvokkaat deltaympäristöt ja luonnonsuojelualueet. Pääasiallinen suunnittelukohteemme tulee olemaan rautatieaseman ympäristö, joka on kaupungin vanhin osa - erittäin mielenkiintoista. Alla kuvia excursiolta.

Takana ryhmäläiseni Camila de Brazil

Tulemme myös miettimään uusia käyttötarkoituksia vanhoille rautatierakennuksille.

Muutenkin tänne kuuluu hyvää. Olen löytänyt omat arkirutiinini ja nautin siitä, että tekemistä riittää. Herään aikaisin, käyn ratsastamassa ja yliopistolla ja iltaisin tapaan kavereita sen minkä ehdin. Kerran viikossa käyn keskustassa espanjantunnilla ja parin viikon päästä aloitan 3d max -kurssin, joka on valitettavasti samaan aikaan taidekurssini kanssa lauantaina.. Ruokavalioni on muodostunut sushi- ja mangopainoitteiseksi. Bussinvaihtopysäkkini talliltatullessa on keskellä barrio chinoa, missä on kaupungin paras frutería ja aasialainen marketti Casa China, josta saa hyvää sushia halvalla. Kämppikset naureskelevat, kun 2-3 kertaa viikossa tulen tallilta sushi- ja hedelmäpussukoineni ja valmistelen täydellistä ateriaani, asettelen syömäpuikkojani ja jälkkäriksi syön kokonaisen mangon. Viime viikolla myös vaihdoin huonetta, kun Isabel palasi Saksaan. Nyt on kaksi kerrosta, kaksi ikkunaa, kaksi kattoikkunaa, leveä sänky ja maalausteline! Ja vuokra pysyi samana, eli aika hyvä diili :) Aloitin jo kotona maalaamisen - huoneessa on niin paljon valoa ja tilaa, että viihdyn kotona huomattavasti paremmin, kuin ennen. 

Pääsiäisen ajattelin viettää täällä, vaikka kaikki muut tuntuvat pitkien pyhien takia poistuvan kaupungista. Toivon, että siellä on kaikki hyvin ja että pääsiäiseksi saisitte hyvät keväthanget tai ainakin auringonpaistetta! 

Kaisa

P.S. Viime viikolla avasin ensimmäistä kertaa täällä ollessani Suomen uutissivut internetissä. Pääuutisena oli Matti Vanhasen tekstiviestit. Eipä taida olla mikään muuttunut, vai miten on? :D

El día inolvidable

...oli viime viikon perjantai 20.3.2009. Oleskelulupa-asia tuli viimein hoidettua, mutta sen eteen piti kyllä kärsiä aikalailla. Torstaina Taru (myös täällä opiskelemassa) soitti minulle, että oli samaisena aamuna jäänyt ilman jonotusnumeroa, vaikka oli mennyt Migraciónes:iin klo 6 aamulla (2h ennen sen avautumista). Tämän vuoksi päätimme mennä jonottamaan numeroa perjantai-aamuyöllä klo 3.30. Kun saavuin paikalle Taru ja ystävänsä Alan istuivatkin jo kadulla, kuten sadat muutkin. Emme olleet lähelläkään ovea.. Noin kymmenen aikaan aamupäivällä pääsimme sisään ja puoli kuuden aikaan illalla tiskille luovuttamaan dokumentit. Kadulla torakoiden ihmeteltävänä vietetyn unettoman yön jälkeen mielenterveys alkoi horjahdella. Olin todella hermostunut viimeiset kymmenen numeroa ennen omaani. Oli raskasta nähdä kaikki ne äidit, pienet lapset ja vanhat ihmiset kadulla nukkumassa ja odottamassa. On vaikea ymmärtää, että tässä maassa tämä on täysin normaali tapa hoitaa asioita. Onneksi tätä ei tarvinnut kokea yksin, kiitos Taru :)

Sitten mukavampiin asioihin, eli tällä viikolla olen lopultakin aloittanut opinnot FADUssa! Viime viikolla oli vaihto-opiskelijoiden infotilaisuus, jossa ei juuri infoa jaettu, mutta ainakin sain varmistuksen, että olen todellakin ainoa suomalainen ja pohjoiseurooppalainen laitoksella, jipii :D Vaihtareita oli noin viitisenkymmentä, joista suurin osa Etelä-Amerikasta, aika monta ranskalaista (heitä on täällä tuhottomasti!) ja pari saksalaista ja yksi suomalainen (=minä). Työläin kurssini on nimeltään Proyecto urbano, jossa suunnittelemme Campana nimistä 100 000 asukkaan kaupunkia noin 80 km Buenos Airesista pohjoiseen. Projekti vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Työskentelentelytavat ovat hieman erilaiset, kuin Suomessa. Professoreita laitoksella on kymmeniä. Yhdellä kurssilla voi olla satoja opiskelijoita, jotka kaikki suunnittelevat samaa kaupunkia, mutta eri näkökulmasta vuosikurssista ja opintojen vaiheesta riippuen. Ensimmäisien vuosikurssien opiskelijoilla tehtävät liittyvät asuntosuunnitteluun, kolmannen ja neljännen vuosikurssin opiskelijoilla julkisiin rakennuksiin ja viimeisellä kaupunki-suunnitteluun (jossa olen itse). Omassa ryhmässäni, jota vetää prof. Gómez noin 5 avustajansa kanssa, on parisenkymmentä opiskelijaa. Ryhmätyöt tehdään neljän hengen ryhmissä. Työtilat ovat aika karuja ja yliopistolla saa edelleen polttaa sisällä, vaikka se on muissa valtion julkisissa tiloissa kiellettyä. Luokkahuoneen, jos niitä nyt niiksi voi sanoa, ovat tyhjiä, betonilattiaisia tiloja (hyvät näköalat joelle!), joissa on pari pöytää hujan hajan ja muutamia tuoleja. Luentosaleissa on tällä hetkellä lämmintä 45 astetta, mutta luulen, että asia muuttuu talvella, sillä lämmityksiä ei ole..

Myös akateemisella vartilla on täällä oma merkityksensä. Kun aikataulussa lukee, että harjoitukset alkavat 8.30 ja olet paikalla 8.45, saat odotella ylhäisessä yksinäisyydessä ainakin tunnin, valehtelematta. Kukaan professoreista ei tällä viikolla ole vaivautunut paikalle aamulla ennen kymmentä tai iltapäivällä vähemmän, kuin tunnin myöhässä. Raivostuttavaa odottelua ja ajan hukkaa, sanon minä ! (vaikka olen onneksi itsekin myöhästynyt joka aamu puoli tuntia ruuhkien takia) Toinen totuttelemista vaativa asia on se, että viimeiset luennot loppuvat klo 23 illalla! Huoh, vielä on opittavaa tästä kulttuurista.. Muut kurssit, joita olen ajatellut aloittaa, ovat Historia urbana de Buenos Aires ja 3d Studia Max - tietokoneavusteinen suunnittelu. Luulen, että siinä on ihan riittämiin tälle lukukaudelle.

Arkipäivää parte 1

Elämäni aikana olen nyt viettänyt lähes 8 kuukautta tässä maassa ja huomaan, että eräät aiemmin oudoilta tuntuvat asiat ovat muuttuneet normaaleiksi ja arkipäiväisiksi. Oikeastaan eron alkuaikoihin huomaan parhaiten, kun näen turisteja (itse en enää laske kuuluvani heihin) tuskailemassa näiden asioiden kanssa. Ensimmäiseksi ajattelin kertoa bussilla liikkumisesta tässä kaupungissa, asiahan on ollut pinnalla jo aiemmissa blogauksissani. 

Päivittäin teen vähintään 3-5 bussimatkaa ja kuten olen jo kertonut, se on aiheuttanut jonkin verran päänvaivaa jokapäiväiseen elämääni täällä. Bussilla kulkeminen ei aina ole helppoa. Vaikka olen myöntänyt huonon orientoitumiskykyni, on myös joitain muita tekijöitä, jotka vaikeuttavat niillä kulkemista. Yksi niistä on se, että noin pikaisesti laskettuna tässä kaupungissa on 750 eri bussilinjaa, joilla suurimmalla osalla on 2-4 vaihtelevia reittejä kulkevia linjoja. Kun siis tiedän, minkä numeron otan ja mihin suuntaan, täytyy minun vielä tarkistaa, mikä numero tai kirjain on oikea, sillä muuten voin päätyä aivan jonnekin muualle, mihin oli tarkoitus. 

Meillä on kyllä käytössä Guia eli kaupungin kartalla varustettu bussiopas. Siinä jokainen kaupunginosa on ruudutettu ja jokaiselle ruudulle on sijoitettu helposti löydettävästi kaikki bussinumerot, jotka siinä ruudussa kulkevat. Pysäkkien paikkoja tai alanumeroita ei kuitenkaan ole merkitty. Aikatauluja ei ole olemassakaan. Tiedän siis noin 10x10 korttelin kokoisen alueen, jonka sisällä haluamani linja kulkee, mutta milloin, mistä ja mikä linja, se onkin jo hankalammin selvitettävä asia. Bussit kulkevat käytännössä katsoen aina, yöllä ja viikonloppuna vähemmän, kuin viikolla ja päivällä. Kukaan tässä kaupungissa ei kuitenkaan tiedä, kuinka usein tunnissa tai mihin aikaan tietty linja ohittaa pysäkin, tai jos tietää, tutustun mieluusti kyseiseen henkilöön.

Onneksi olen pikkuhiljaa tottunut bussien etsimiseen ja tunnen jo aika monta linjaa, jota tarvitsen päivittäin. Tämä ei kuitenkaan ole vakavin ongelmani bussilla liikkumisessa Buenos Airesissa: vaikeinta on maksaa nämä bussimatkat päivittäin. Ja ongelma ei ole se, että bussilla liikkuminen olisi kallista - päinvastoin se on halpaa, kuin makkara! Maksuvälineeksi käyvät vain kolikot. Mutta missä ihmeessä ovat kaikki kolikot?! Kun haluat matkustaa bussilla, sinulla täytyy olla kolikoita, sillä jokaisessa bussissa on automaatti, johon syötetään kulloinkin tarpeellinen määrä niitä (ja tämä tieto kerrotaan kuskille bussiin astuessa ja sen olisi parempi olla tiedossa jo etukäteen). Jos sinulla ei ole kolikoita, turha katsella muita kanssamatkustajia - kukaan ei halua luopua kolikoistaan! Ja bussikuskilla niitä ei ainakaan ole.

Bussimatka maksaa kilometreistä riippuen 1,1 - 1,25 pesoa (noin 0,25e) . Lähes jokaisen aamuni aloitan kolikoiden etsimisellä, jos en ole jaksanut sitä tehdä jo illalla ja päivittäin siihen uhrautuu suhteessa tolkuttomasti aikaa. Jos ei ole todella optimaalinen tilanne (eli kolikkopussukassani on täytettä) kävelen useiden kioskien ohi ostaen jotain pientä vaihtorahan toivossa. Usein tiskillä on lappu No hay monedas - ei ole kolikoita jolloin ei auta, kuin jatkaa matkaa. Jos hyvin käy, yhdeltä kioskilta voi saada peson kolikon, mutta ei koskaan enempää, kuin 2 pesoa. Suunnittelin myös pankkiin menoa seteleiden kanssa, mutta Cristiina romutti unelmani kertomalla, etten yksityishenkilönä voi saada pankistakaan muutamaa pesoa enempää koloissa. Kun kolikkopussini (todella harvoin) on hyvässä jamassa, tunnen olevani rikkain tyttö koko kaupungissa! 

Liikenne tässä kaupungissa on noin Oulussa syntyneen ja muutaman vuoden Helsingissä liikkuneen tytön perpspektiivistä katsottuna päätöntä. Bussikuskit ovat suurimmaksi osaksi täysin kyllästyneitä jatkuviin ruuhkiin, jalankulkijoihin, hankaliin matkustajiin (jotka kysyvät neuvoa, vaikka seinässä on lappu, että kuskille puhuminen on kiellettyä!) ja hajoileviin busseihin. (Epäilen, että osalla on myös jonkinlaisia mielenterveysongelmia tai ainakin kuulovaurioita, sillä joskus, kun yritän kysyä jotain, saan vastaukseksi vain tyhjän ja lasittuneen katseen.) Ensimmäisinä päivinä katsoin kauhuissani kolikkoautomaatille jonottavia, avoimen ulko-oven vieressä ilman kädensijaa seisovia ihmisparkoja bussissa, jonka kuljettaja painaa täysillä kaasun pohjaan tai jarruttaa 60km/h vauhdista pysäkille. Enää en pelkää juuri ollenkaan. Täytyy olla nopea ja varma liikkeissään, jos aikoo matkustaa ja sen nämä ihmiset osaavat. Joskus bussi on niin täynnä, että osa ihmisistä seisoo avoimien ovien vieressä portailla, noin 30 senttiä alla vilisevän maan yläpuolella. Kun haluat hypätä pois, se on parempi tehdä nopeasti, mieluummin suoraan vauhdista.

Onneksi vanhimmat ja nuorimmat päästetään poikkeuksetta istumaan tukeviin etupenkkiin, kuten Suomessakin. Ei nimittäin ole mitenkään kummallista, jos jotain "pientä peltivauriota" sattuu silloin tällöin. Pari viikkoa sitten kiroileva bussikuskini ajoi suoraan toisen bussin perään pysäkillä. Säikähdin, nousin ylös ja olin astumassa ulos bussista, mutta kun katsahdin ympärilleni, kukaan muu ei tuntunut huomanneen koko kolaria kuskista puhumattakaan. Se oli kuitenki aikamoinen rysähdys! Matka jatkui normaalisti, kumpikaan kuljettaja ei edes käynyt katsomassa vahinkojen vakavuutta.

Mutta semmoista se on bussilla kulkeminen täällä. Onneksi käytössä on myös metrot, junat ja taksit, vaikka niitä en kovin usein pystykään hyödyntämään, kuten busseja. Alla kuvia tältä päivältä ja viikonlopulta.

Colegialesin liikuntakeskus, jonka jalkapallokentällä käyn juoksemassa silloin tällöin, kuten moni muukin. Kaduilla juokseminen on aika epämiellyttävää koirankakkojen ja liikenteen takia.

Av. Figueroa Algorta, sunnuntaina matkalla pysäkiltä talleille (oikella puisto, jossa ratsastan).

Vanhaa tyhjillään olevaa viinitehdasta ollaan muuttamassa luksusasunnoiksi Godoy Cruzilla Palermossa..

Loma lähestyy loppuaan

Olen ollut kiireinen: kolmet syntymäpäiväjuhlat, taidekurssin aloitus, espanjankurssin aloitus, kaksi bussireissua väärään määränpäähän, lenkkeilyä (ihan totta!),

suomi-piknik, ratsastusta ja tangon kuuntelua, yksi epäonnistunut yritys päästä Manu Chaun konserttiin ilmanlippua, paljon uusia kavereita, (ei oleskeluluvan hakemista) - siinähän se viikko vierähtikin. Kyllä se aika näinkin kuluisi, ja yliopisto on vasta alkamassa!

Aníbalin pojan Emilianon 3-v synttäreitä juhlittiin viime lauantaina. Paikalla oli iso liuta pieniä satuhahmoja ja joitakin aikuisia. Juhlien jälkeen suuntasin Luna Parkiin keskustaan ja yritimme kämppisten Isabelin ja Lucilen kanssa saada liput loppuunmyydylle Manu Chaun -keikalle. Edes kolme kaunista hymyä ei meitä auttanut, joten jatkoimme argentiinalaisen pojan Nicon syntymäpäiväjuhlien kunniaksi järjestettyihin kotibileisiin kaupungin ulkopuolelle. Täällä kotibile-kulttuuri kukoistaa monistakin syistä. Townhouse-tyyppiset talot kattoterasseineen ja pihoineen ovat oivallinen paikka juhlien pitämiseen, eivätkä juomat lopu koskaan kesken, sillä niitä voi tilata lisää yhdellä puhelinsoitolla - suoraan kotiovelle kuljetettuna!

Sunnuntain aamuratsastuksen jälkeen osallistuin Yrimenin (tyttö, johon tutustuimme sattumalta viime vuonna Mar de Surissa) kutsumana Parque del Centenarioon suomenkielenopiskelijoiden piknikille. Miten hauskaa ja hämmentävää! Ja todella sympaattista ja mukavaa porukkaa. Yrimeniä odotellessa juttelin (noin 80-vuotiaan) Emilian kanssa, joka oli tullut lapsenlapsensa kanssa puistoon lintuja ruokkimaan. Lähtiessäni Emilia kysyi, josko haluaisin joku kaunis päivä tulla puistoon uudestaan hänen kanssaan. Vaihdoimme puhelinnumeroita. Tässä kaupungissa ystäviä voi todella saada missä tahansa :)

Maanantai-aamuna aloitin espanjankurssin Monserratissa, noin 45min bussimatkan päässä Colegialesista. Kurssin aloitus ei tosin taaskaan sujunut ihan muitta mutkitta: yksityiskohtiin sen enempää juuttumatta istuin eri busseissa pari tuntia ja myöhästyin puolet ensimmäiseltä tunnilta. Ja jos totta puhutaan, tämä ei siis ollut ainoa "pitkähkö" bussireissu tällä viikolla. Virheistä viisastuneena, olen nyt muina päivinä lähtenyt matkaan hyvissä ajoin ja syönyt aamiaiseni koulun lähellä sijaitsevassa kahvilassa. Tällä viikolla olen siis opiskellut kielioppia 2 tuntia päivässä yhdessä noin samalla tasolla olevan hollantilaisen Lauran kanssa ja olen tyytyväinen opetukseen, opettajaan ja pieneen kahden hengen ryhmääni. 10 tunnin viikko maksaa 80 dollaria, mikä yllätyksekseni on vähemmän, mitä espanjan kurssi UBA:ssa olisi maksanut. Ensin ajattelin ottaa vain yhden viikon, mutta koska kurssit FADU:ssa alkavat vasta ensi viikon jälkeen, taidan ottaa vielä toisenkin. Kielitaito on parin viime viikon aikana karttunut yllättävää vauhtia :) 

Eilen olimme Lucilen, talomme uusien ranskalaisten asukkaiden Rubenin ja Barbaran, sekä lauantain kotibileissä tutuiksi tulleiden Davidin ja Sebastianin kanssa tangoa kuuntelemassa pienessä ja autenttisessa kahvilassa Palermon lähistöllä ja tänään minut oli kutsuttu Cristiinan siskontytön Paloman 14-vuotis syntypäiville. Kuvassa Paloma vasemmalla valkoinen huivi päässään ja me muut juhlavieraat. 

Tänää oli juhlallinen päivä myös Oulussa: 

Paljon paljon Onnea 10-vuotiaalle Aleksille toivottaa Argentiinan täti! 

(kuulostaa ihan kivalta, vai mitä)

P.S. Ai niin, veteen totuttautuminen on viimein ottanut suuren edistysaskeleen! Aloitin siedättämishoidon pari viikkoa sitten sekoittelemalla keskenään pullovetta ja hanavettä ja tällä hetkellä juon 80%:sti suoraan hanasta. Hienoa.

Mi amigo, True Brother

Ratsastan mieluummin tallin viereisessä puistossa, koska kentällä on aina ruuhkaa. Tässä pari kuvaa eiliseltä. True on tosi fiksu heppa ja vaikka sillä ei ole juuri kouluratsastusta harrastettu, meillä on alkanut synkata aika kivasti. Opettajani Matiaksen ansiosta menen perjantaina kokeilemaan myös yhtä toista hevosta viereiselle isommalle tallille (Club Aleman de Equitacion, www.cae-hipico.com). Ehkä kerron siitä lisää sitten, kun olen käynyt, mutta vaikuttaa hyvältä: hevosella on kilpailtu Gran Prix - tasolla koulua.. :)

terveisin: nim. edelleen ilman oleskelulupaa

With all my love, Buenos Aires

Kun vuonna 2007 asuimme täällä ensimmäistä kertaa ja teleyhtiön miehet tulivat pihdeillä kirjaimellisesti katkaisemaan internetliittymämme kaapelit, saimme hyvän neuvon kiinteistövälittäjältämme Fernandolta: "Never forget that this is South America". Tämä viisas lausahdus muistuu aika-ajoin mieleeni, kun asioin tässä kaupungissa, liikun julkisilla liikennevälineillä tai vaan käveleskelen kaupungin katuja. Buenos Aires ei todellakaan ole Euroopassa, vaikka se siltä joskus näyttää, kun katsoo ihmisiä, arkkitehtuuria, ravintoloita ja kahviloita. Yleensä asiaan törmää kyllä muissakin yhteyksissä, kun halvempia hintalappuja katsellessa - täällä juuri mikään ei toimi järjestelmällisesti, nopeasti saati helposti.

Tämä alustuksena oleskeluoikeuden hakemisprosessilleni, jota ajattelin nyt vähän selventää, jos joku vaikka aikoo tehdä saman tulevaisuudessa. Turistiviisumilla pääsee helpommalla (90 päivän oleskeluoikeus -> käväisy ulkomailla ja uuden saa heti), mutta valtion julkisessa yliopistossa en voi opiskella sillä, vaan tarvitsen samanlaisen tilapäisen oleskeluoikeuden, kuin kuka tahansa ulkomaalainen, joka haluaa laillisesti työskennellä tai opiskella tässä maassa. Enkä yhtään ihmettele, miksi suuri osa tässä maassa työskentelevistä on maassa laittomasti - oleskeluoikeuden hakeminen ei todellakaan hoidu yhdessä päivässä/viikossa/(kuukaudessa?). Itse aloitin siihen valmistautumisen jo hyvissä ajoin Suomessa.

Oleskeluoikeuskokelaan tulee tuoda kotimaastansa mukanaan erinäisiä dokumentteja, jotka minun tapauksessani olivat virka(syntymä)todistus ja rikosrekisteriote apostillen oikeiksi todistamina ja espanjan kielelle käännettyinä. Tämän lisäksi hakemiseen tarvitaan passi ja kopio siitä (kaikista sivuista tyhjät mukaanlukien), rikosrekisteriote Argentiinasta (jonka hakeminen oli oma prosessinsa viime viikolla), todistus yliopistolta ja kuvaus opiskelijan tulevista opinnoista (tämän saamista odotin myös 2 päivää viime viikolla) 4 passikuvaa, 200 pesoa ja äärettömästi kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Tänä aamuna olin valmistautunut saattamaan loppuun tämän henkisesti raskaan projektin. 

Kaikki 100 paperia mukanani hyppäsin aamulla ennen kahdeksaa junaan ja suuntasin Retiroon, missä Direccíon National de Migracionales sijaitsee. Retiron juna-asema on yksi niistä paikoista, joissa ainakin yksinäisen valkoihoisen naisen on parempi kävellä määrätietoisesti katse eteenpäin suunnattuna ja laukku sylissä - eteenpäin, vaikkei suunta olisikaan aivan varmasti oikea - ja milloinpa se minun tapauksessani olisi! Paikka ei varmasti ollut siellä, missä se näytti kartalla olevan! No kävelin noin puoli tuntia väärään suuntaan, kunnes olin jonkun vankilan pihalla ja vartijalta kysyttyäni sain uudet ohjeet palata takaisin juna-asemalle ja kävellä vastakkaiseen suuntaan.

Lopulta löysin perille todella väsyneenä, janoisena ja nälkäisenä - ja totaalisen myöhässä - jono infotiskille ulottui ulos saakka, kuinkas muutenkaan. Jonotin kiltisti ja kärsivällisesti tiskille, jossa minua noin tunnin kuluttua saapumisestani palveli flunssainen ja työhönsä kyllästynyt naishenkilö, joka tivasi, että onko minulla nyt varmasti joka ikinen paperi mukana, mitä vaaditaan. Vastasin sí, sí, sí, sí, síí, mutta hänen mielestään se ei mitenkään voinut olla mahdollista. Ymmärrän kyllä espanjaa hyvin, mutta kun minulta kysytään useita kysymyksiä perätysten hermostuttavassa tilanteessa, kuten 200 ihmisen jonossa ja minulle puhutaan epäselvästi ja nopeasti, luulen etten ymmärrä (vaikka ymmärtäisin) ja hämmennyn. Näin kävi nanosekunnin ajan myös tuossa tilanteessa, jonka seurauksena huomasin seisovani "ihan pihalla" kädessäni paperi, jossa on taas kerran lueteltu nämä vaaditut paperit, jotka osaan jo ulkoa etu- ja takaperin ja puhelinnumero ympyröitynä, mihin minun pitäisi soittaa saadakseni "puuttuvan" dokumentin.

Edelleen ihan pihalla lähdin kävelemään takaisin juna-asemalle hammasta purren, kunnes matkalla pääni selveni sen verran, että tajusin, että vika ei ollut minussa, vaan jossain muussa - minulla jumakauta oli kaikki vaadittava! Liioittelematta voin sanoa, etten muista milloin olisin ollut niin kypsynyt, kun silloin, kun saavuin takaisin jonon päähän kamalassa nälässä ja janossa (eräät tietävät, mitä minulle tapahtuu nälkäisenä). Olin varmasti ainoa eurooppalainen siinä paikassa ja kaikkien minua pari päätä lyhyempien bolivialaisten ja perulaisten yli yritin kuikuilla kauas eteenpäin, jotta olisin nähnyt edes vilauksen kyseisestä naisesta, jotta olisin voinut edes mulkaista häntä pahasti, mutta en onnistunut.

Mutta sitten sattui jotain täysin yllättävää: mieshenkilö, joka kaikenlisäksi työskenteli tässä paikassa tuli kysymään minulta ystävällisesti, rauhallisella ja selkeällä espanjalla, mikä oli asiani. En meinannut uskoa sitä todeksi! Kaikessa rauhassa sain esitellä hänelle todistuksni, paperini ja yhdessä totesimme, että minulla todellakin oli kaikki mitä kokelas saattoi tarvita oleskeluluvan saamiseksi. Samalla hän kuitenkin joutui kertomaan minulle ikävän uutisen: tietokoneohjelma (?), jota tarvittiin opiskelijoiden jotka ovat maista extra mercosur (= minä kai) hakemusten käsittelemiseen, meni rikki eilisessä myrskyssä, kuinkas ollakaan.

Tämän jälkeen otin ensimmäisen taksin kadulta, menin kaupungin kalleimmalle turistialueelle Recoletaan (josta en yleensäottaen pidä, mutta yhdestä ravintolasta siellä löytyy kaupungin ainoa ruisleipää muistuttava leipa + muita ihania ruokatuotteita) ja söin 50 peson aamiaisen kuohuviinillä.. Tämän jälkeen tein vielä toisen harkitsemattoman liikkeen ja matkalla kotiin hyppäsin bussista ulos Prune Outletin (nahkatuotteita) kohdalla ja ostin ihanan käsilaukun ja yhden vyön..

Vähän kalliiksi tuli reissu.

Vielä minulla ei siis ole oleskelulupaa ja huomenna herään taas klo7 ja toistan tämänaamuisen operaation, toivottavasti ilman turhia mutkia. Saa nähdä miten käy. Oleskelulupa-asialla on vähän kiire, sillä en voi aloittaa opiskelujani ilman sitä. Ensi viikolla aloitan espanjan kurssin tasokokeella ja 19.3 alkavat arkkitehtiosaston kurssit. Sitä ennen aloitan lauantaina maalauskurssin, yritän pitää torakat ulkona huoneestani, hoitelen näitä asioita täällä yhtä sujuvasti kuin aina ja nyt lähden ratsastamaan!

Yks koiranulkoiluttaja Recoletassa

Ratsastajaksi kuntoutuminen on alkanut

Finn lähti sunnuntaina ja (ehkä sen takia?) Buenos Airesissa satoi vettä koko viikonlopun. Viimeisellä viikolla nautimme Buenos Airesin parhaista antimista: hyvistä ravintoloista, kahviloista ja mukavista ihmisistä tietysti. Valmistimme täällä Palpalla kolmen ruokalajin suomalaisen illallisen, jota varten leivoimme karjalanpiirakoita ja marjapiirakkaa, sekä teimme salmiakkivodkaa. Illallinen oli menestys! Ja nyt voin todellakin hyvällä mielellä luistaa kokkailusta toistaiseksi. Vielä on puoli rasiaa salmiakkia jäljellä (voisiko joku lähettää lisää?), jonka saan nautiskella ihan yksikseni, sillä kukaan täällä ei ymmärrä sen päälle. Ylhäällä kuvia Cristiinan kodista, jossa olimme iltaa viettämässä viime viikolla. Eikö ole ihana? Cristiina on pikkuhiljaa muokannut kodistansa ihan itsensä näköisen. 

Tällä hetkellä päällimmäisenä asiana elämässäni täällä ovat hevoset (varoitus: seuraa hevosjuttuja). Parin viikon ajan olen nyt käynyt ratsastamassa. Ensimmäinen paikka, johon menimme ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten on vähän pienempi ratsastuskoulu, jossa yllättäen oli kuitenkin hyvätasoiset hevoset, huokeat hinnat ja hyvä opetus, mutta ei juurikaan mitään hienouksia, kuten maneesia. Kentällä on todella kuuma ratsastaa tässä helteessä ja mahdotonta sateella. Toinen huono puoli on, että tämä paikka sijaitsee kahden bussivaihdon päässä kotoani. Täällä ratsastuskoulu-systeemi on hieman erilainen, kuin Suomessa: ratsastustunnit ovat pääosin aina yksityistunteja ja opettajan voi valita oman tasonsa mukaan (edistyneemmille kalliimpaa). Olin hyvin tyytyväinen ensimmäisen tunnin jälkeen. Minä, opettajani Matias ja hevonen True Brother ymmärsimme toisiamme hyvin. Vuosien tauon jälkeen tuntuu nyt, kuin puuttuva pala elämästäni olisi loksahtanut paikoilleen :). 

Halusin kokeilla myös toista paikkaa, joka sijaitsee ihan yliopiston vieressä. Club Hipico Argentino on sen nimi ja se on yksi Etelä-Amerikan suurimmista ratsastuskeskuksista (www.clubhibicoargentino.org.ar). Uskomaton paikka! (kuvat alhaalla) Ei ehkä ihan normaalia makuani, koska olen tottunut pienempiin ja kodikkaampiin talleihin, mutta uima-altaineen, kuntosaleineen ja ravintoloineen todellakin vaikuttava. Otin hibicossa kokeilutunnin ja sain huomata ja myöhemmin minulle myös kerrottiin, että ratsastuskoulun hevoset tässä paikassa eivät olle kovin korkeaa tasoa kouluratsastusta ajatellen. Paikan johtajatar Kathy Kitterman tuli juttelemaan minulle tunnin jälkeen, sillä hän oli seurannut sivusta ratsastamistani. Hän kertoi huomanneensa, että osaan ratsastaa hyvin (koulun hevospoloisesta huolimatta) ja että jos haluaisin, hänen mielestään minulla voisi olla mahdollisuus päästä valmentautumaan Mara de Osacarin valmennukseen. Hän on argentiinalainen kouluratsastaja ja valmentaja, jonka kaikki tuntevat täällä hevospiireissä ja saamani vaikutelman mukaan hän on arvostetuin kouluratsastusvalmentaja koko maassa. Ja kuinkas ollakaan, hän sattui juuri sinä päivänä olemaan lomaltansa käymässä hibicossa ja pääsin hänen juttusillensa. 

Kathy esitteli minut hänelle ja hän oli kiinnostunut ottamaan minut valmennukseensa, kunhan vain minulle löytyy sopiva hevonen. Vaihtoehtoina tässä tilanteessa ovat korkean tason kouluhevosen vuokraaminen (=paljon rahaa) tai hyvällä tuurilla löytyvä halpa hyvätasoinen hevonen. Luotan jälkimmäiseen. Club hibicossa hinnat liikkuvat aivan eri lukemissa, kuin tässä toisessa ratsastuskoulussa, jossa ratsastelen tällä hetkellä. Päästäkseen edes clubin alueelle, täytyy olla jäsen (=paljon rahaa). Kerroin varallisuuteni tasosta ja käytettävissäni olevasta ajasta opiskelijana (3-4 krt. viikossa) Kathylle ja Maralle ja he lupasivat miettiä sopivaa vaihtoehtoa hevosen löytämiseksi minulle. Tunnen olevani todella onnekas jo tämän mahdollisuuden takia! 

Tällä hetkellä odottelen siis Maran lomilta paluuta ja sillä välin käyn ratsastamassa noin 3 kertaa viikossa Matiaksen kanssa sillä pienemmällä tallilla. Takapuoli on niin kipeä, etten voi kunnolla istua. Odotan jännityksellä, mitä tulee tapahtumaan hibicon suhteen ja pääsenkö vielä vanhoilla päivilläni harrastuksessani aivan uudelle tasolle. Ajatus kieltämättä houkuttelee :) 

Tänään ajattelin käväistä yliopistolla ilmoittautumassa ja seikkailla taas busseilla. Eilen kotiinpaluu tallilta kesti 2 tuntia, koska otin vahingossa bussin väärään suuntaan. Tiesin, että huonon suuntavaistoni takia jokin menee varmasti vikaan ja niinhän siinä sitten kävikin, että jouduin kahden lyhyen pätkän sijaan seisomaan jalat ratsastuksesta vapisevina kolmessa eri ruuhkabussissa. Olen tavannut ystäviä, Valeriaa, Anibalia ja Cristiinaa ja etsinyt ratsastusvälinekauppoja ympäri kaupunkia (minut tunnetaan jo aika monessa). Samalla olen löytänyt uusia mielenkiintoisia alueita kaupungista ja yrittänyt laajentaa karttaa päässäni. Espanjan kielen kanssa on ehdottomasti tapahtunut edistymistä - mielestäni pystyn jo sanomaan lähes kaiken mitä haluan ja tulen myös enimmäkseen ymmärretyksi.